Teinkö päätöksen liian aikaisin? Miksi syyllisyys kuuluu niin usein eläimen menetykseen.

Teinkö päätöksen liian aikaisin? Miksi syyllisyys kuuluu niin usein eläimen menetykseen.

Tämä on ehkä kaikkein yleisin kysymys, jonka eläimensä menettänyt ihminen esittää itselleen.

Olisiko pitänyt vielä yrittää jotain? Entä jos hän olisi sittenkin toipunut? Teinkö päätöksen liian nopeasti?

Voi olla, että tunnistat nämä samat ajatukset myös itse. Olemme vastuussa päätöksistä eläinystävämme elämään liittyen ja eläimen kuolemaan liittyy usein valintoja mitä meidän tulee itse tehdä. Osittain juuri tästä syystä, hyvin usein syyllisyys löytää luoksemme tavalla tai toisella. Ihan ensimmäiseksi haluan kuitenkin sanoa sinulle, että et ole näiden kysymysten ja tunteiden kanssa yksin.

Olen saanut kohdata paljon eläimensä menettäneitä ihmisiä. Moni kantaa raskasta syyllisyyttä siitä, yrittikö tarpeeksi. Ajattelen niin, että se kertoo jotain hyvin olennaista rakkaudestamme eläintämme kohtaan.

Syyllisyys etsii täydellistä vastausta

Vaikka olisimme yrittäneet kaikkemme ja tehneet kaiken voitavamme ystävämme eteen, silti syyllisyys voi tuntua niin todelta, että siihen alkaa uskoa. Mielemme voi käydä tapahtumia läpi yhä uudelleen ja uudelleen ja etsiä kohtaa, missä kaikki olisi voinut kääntyä toisin.

Entä jos olisimme odottaneet vielä viikon? Entä jos toinen lääke olisi auttanut? Entä jos olisimme käyneet vielä yhdellä eläinlääkärillä?

Syyllisyys yrittää usein etsiä täydellistä vastausta. Näihin kysymyksiin ei kuitenkaan ole olemassa sitä kaiken kattavaa täydellistä vastausta. Eikä niitä voi ratkaista jälkikäteen.

Tutkimuksissa on havaittu jotain mitä itse pidän hyvin lohdullisena. Ihminen voi olla vakuuttunut siitä, että teki eläimensä kannalta oikean päätöksen ja tuntea silti voimakasta syyllisyyttä. Nämä eivät sulje toisiaan pois. Toisin sanoen syyllisyys ei kerro siitä, että päätös oli väärä. Se kertoo siitä, että päätös oli sinulle valtavan tärkeä.

Viimeisen päivän päättäminen

Kuten alussa kirjoitin, eläimen menetykseen liittyy yksi asia, joka tekee siitä monella tavalla meille vaikean. Me emme useinkaan menetä eläintämme yllättäen, vaan joudumme itse osallistumaan päätökseen siitä, milloin on aika päästää irti. Se on todella iso vastuu ja emme ehkä ole aiemmin osanneet edes ajatella miltä sen kantaminen tuntuu.

Sosiologi Patricia Morris on tutkinut eläinlääkärien ja eläimensä menettäneiden omistajien kohtaamisia. Hänen tutkimuksensa kuvaa hyvin sitä ristiriitaa, jonka moni tunnistaa omakseen. Samalla kun haluamme suojella eläintämme kaikelta pahalta, joudumme tekemään päätöksen, jonka seurauksena hänen elämänsä päättyy. Ei siis ole mikään ihme, että nämä kaksi asiaa tuntuvat täysin vastakkaisilta ja synnyttävät syyllisyyttä.

Moni sanoo syvimmän surun ja syyllisyyden tunteiden keskellä:

Minä päätin hänen kuolemastaan.

Olen kuitenkin usein pysähtynyt miettimään, onko se totta. Useimmiten päätös ei ole ollut elämän ja kuoleman välillä. Se on ollut päätös siitä, annetaanko sairauden jatkaa etenemistään, vaikka tiedossa olisi lisää kipua, pelkoa ja oireiden pahenemistä vai päästetäänkö rakas ystävä pois kärsimyksestä.

Eutanasiaa voisikin kuvailla eläimen viimeiseksi hoitotoimenpiteeksi. Tämä ajatus ei poista surua eikä tee päätöksestä helppoa, mutta se muistuttaa meitä siitä, mikä päätöksemme tarkoitus oli. Sen tarkoitus ei ollut aiheuttaa kärsimystä vaan ehkäistä tai lopettaa se.

Itseltään voi kysyä esimeriksi tällaisia kysymyksiä: Millä tiedolla tein päätöksen silloin? Mitä yritin sillä suojella? Mikä oli kaikkein tärkeintä eläimeni kannalta juuri siinä hetkessä?

Nämä kysymykset vievät huomion pois siitä, mitä tiedämme nyt ja takaisin siihen hetkeen, jossa päätöksen oikeasti teimme. Siihen hetkeen, jossa kukaan ei vielä tiennyt tulevaa. Tämä on se mikä ehkä usein aiheuttaa meille syyllisyyden tunteita, meidän mieli yrittää arvioida menneitä päätöksiä tämän päivän tiedolla.

Eutanasian etuoikeus

Jos siis huomaat, että palaat yhä uudelleen samoihin kysymyksiin ja syyllisyyden tunne vaivaa sinua, toivon, että pysähtyisit hetkeksi tämän ajatuksen äärelle. Syyllisyys ei välttämättä kerro siitä, että teit väärin. Se voi kertoa siitä, kuinka suunnattoman paljon rakastit. Ajattelen myös niin, että meillä on etuoikeus ja mahdollisuus kantaa vastuu näin vaikeista päätöksistä ja siten vaikuttaa siihen, mitä eläimemme eläessään saa kokea ja mitä hänen ei tarvitse kokea.

Joskus kaikkein raskain rakkauden teko on se, että päästää irti, vaikka jokainen solu kehossa toivoisi vielä yhtä ihmettä.